Koulussa työstä seuraa itsevarmuuden kasvaminen. Kenenkään ei tarvitse olettaa itsestään mitään, on vain ehdottomia numeerisia arvon mittoja. Muualla taas mitä useammin tarvitaan ensin sokea luottamus omiin kykyihin, itsevarmuus, vasta sitten seuraa konkretiaa.
Kun nykyään pohdin niitä tekijöitä, jotka ohjasivat minut kiinnostumaan ja panostamaan niihin harrastuksiin ja oppiaineisiin joiden parissa olen kehittänyt itseäni, en keksikään mitään erityistä syytä erikoistumiselleni. Oikeastaan, vastoin senhetkisiä ajatuksiani, luulin ensin olevani hyvä, kauan ennen kuin oikeasti missään olin. Peruskouluajoilta ja myös jossain määrin lukiosta jäi jäljelle laiskuus ja luotto omaan huolettomaan työpanokseen, mikä ei todellakaan lopulta riitä mihinkään. Kuitenkin sitä tärkeämpää ja sen kumoavana voimana on toisaalta perusteeton ylpeys ja suorituksille rakennettu minäkuva. Tässä ja vain tässä mielessä voisi sanoa, että jos johonkin uskoo tarpeeksi kovasti ja pitkään, se todella muuttuu todeksi.
Toinen vääräksi osoittautuva käsitys on, että jonkin yleisen työmäärän seurauksena tulisi käännepiste elämässä, jonka jälkeen tehtävän työn määrä ja raskaus laskisi huomattavasti. Todellinen asian laita on varmasti lähempänä taiteellisen kehittymisen prosessia - on nähtävä oma puutteellisuus ja virheet yhä selkeämmin, mutta samaan aikaan on kiitettävä itseään ja oltava armollinen. Alkuperäiset syyt ja tavoitteet hämärtyvät ja lopulta katovat, jäljelle jääkin pelkkä tie.
Luulen: elämä onkin kuolemaan saakka kuin siedätyshoitoa.
joululahja minulle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti